Lapsuus musiikin siivin - Tiernapoikailua
Alkusysäys
Oli joulukonsertteja, sukujuhlia, hääjuhlia, synttäreitä.. aina laulettiin ja esiinnyttiin yhdessä sisarusten, isän ja äidin kanssa. Lapsuuden hetket olivat täynnä musiikkia. Vuonna 1990 kävimme joulun alla vanhempien kanssa katsomassa Oulun rotuaarilla tiernapoikakilpailuja. Koko paluumatkan muistelimme ja lauloimme tiernalauluja. Meitä oli tuolloin perheessämme neljä lasta, vanhimmainen Demian, minä, Anton ja Linnea. Isä kertoi, että oli itsekkin laulanut ja keikannut nuoruudessa ja kysyi josko me haluaisimme kokeilla myös. Siitäkös innostuimme ja heti kotona kaivettiin vanha tiernalibretto esiin ja alettiin harjoitella. Äiti loihti asusteet ja saimme itse maalata lakkimme, jotka isä laittoi alkuun pahvista.
Tiernapoika perinne alkoi lapsuuden kodissani vuonna 1991. Tuolloin nuorimmainen meistä neljästä oli 2,5 vuotias. Ensimmäiset tiernaesitykset lauloimme naapureissa ja suvun juhlissa. Jo seuraavana vuonna menimme kisaamaan Oulun Rotuaarilla järjestettävään tiernakilpailuun. Keikkasimme samaisella porukalla 10-vuoden ajan. Omat joulurahat sai käyttää haluamallaan tavalla. Eräänä jouluna päätimme tienata itsellemme moottorikelkan. Tuona jouluna keikkoja teimme viitisenkymmentä. Päivän aikana saattoi olla kuusi keikkaa. Onneksi koulumme opettajat olivat joustavia ja kannustivat meitä tiernapoikailuun. Kelkka saatiin ja päästiin nauttimaan useampi vuosi siitä. Voittoja tällä porukalla tuli tiernakilpailuista kolme.
Sisaruskuva jouluna 2015. Edessä minä, perheemme kuopus Amelie, Demian ja Linnea. Takana vas. Eemil, Aksel ja Anton.
Laulamisen ilo
Noilta ajoilta on hyvin lämpimät muistot. Antauduimme täysillä tiernapoikailuun, harjoittelimme usein vaikka olisimme osanneet näytelmän unissaan. Halusimme kuitenkin tehdä aina parhaamme ja keksimme joka vuosi jotain uutta pientä kivaa ja erilaista joulukuvaelmaan. Tänäkin päivänä vanhat mummot ja papat muistavat Oulussa meidän ryhmämme. Oli mieltä lämmittävää mennä vuosia myöhemmin katsomaan kisoja ja eräs vanha rouva tuli kysymään minulta, että jokos ne Alakärpän lapset jo esiintyivät. Kerroin kuka olen ja hän alkoi muistella lämmöllä nuita aikoja, kun olimme vielä pieniä. Ihana kohtaaminen <3
Vaikka pientä taskurahaa keikkailusta saikin, pidimme aina päälimmäisenä ja tärkeimpänä asiana jakaa joulun sanomaa eteenpäin ja viedä iloa ihmisille. Puhuimme vanhempien kanssa aiheesta ja siitä mikä esiintymisessä oli tärkeintä. Nautimme siitä ja lauloimme aina sydämestämme. Teimme paljon hyväntekeväisyyttä muun muassa eri vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Viimeiset keikat teimme aina jouluaattona. Ajoimme aamusta Rokualle, jossa esiinnyimme Rokuan Hovissa ja Kuntokeskuksessa. Paluumatkalla Muhoksen kotiimme kuuntelimme aina seitsemän veljestä radiosta. Tuon jälkeen oli usein vielä keikka Oulun Edenissä. Kun pääsimme kotiin, äiti oli laittanut pöydät koreaksi ja saimme nauttia yhdessä jouluruoasta ja hiljentyä joulun tunnelmaan. Eräänä jouluna pukki oli ehtinyt jo ennen meitä paikalle. Äiti pyysi hetken odottamaan ja oli kertonut meidän olevan tulossa keikalta. Tuona jouluna pukkia ei tarvinnut kauaa odotella. :)
Alusta saakka hommasimme keikat itse. Äidin neuvosta otimme puhelinluettelon esiin ja soitimme läpi eri firmoja. Siitä se lähti pikkuhiljaa ja monista paikoista muodostui meille jokajouluinen perinne. Oli mahtavaa keikata yhdessä sisarusten kanssa. Keikkailu opetti monella tapaa. Kärsivällisyys, toisten kunnioittaminen, kuunteleminen, yhteen hiileen puhaltaminen.. Muun muassa näitä opimme yhdessä tekemällä.
Kun me vanhimmat jäimme eläkkeelle tiernapoikailusta, perusti Anton oman poikaryhmän, Linnea oman tyttöryhmän ja tuohon aikaan perheemme nuorimmaiset Aksel ja Eemil laittoivat myös pystyyn oman ryhmän. Hulinaa riitti joulun alla kun kolme ryhmää pyöri yhtäaikaa kotonamme. Osa harjoitteli yläkerrassa, osa alakerrassa. Taisipa olla noina vuosina myös kilpailuissa tavallista enemmän Alakärppiä. :D
Lakkikin hajosi ja pissahätä iski kesken keikan
Hauskoja muistoja ja kommelluksia on paljon keikkailuista. Yksi kuitenkin ehkä päälimmäisenä jäänyt mieleen. Esiinnyimme Oulussa erään yrityksen pikkujouluissa. Yleisöä oli paljon ja muutenkin tapahtuma oli oikein mukava. Tuolloin nuorimmainen ryhmästämme, Linnea (mänkki) tokaisi kesken esityksen: "äiti mua pissattaa". Ei auttanut kun käydä vessassa väliin ja jatkaa sitten loppuun saakka. Joka joulu esiinnyimme myös koulussamme. Alkuaikoina meillä oli paksusta pahvista tehdyt lakit. Koulumme joulujuhlassa väkeä riitti ja kun lähdin keräämään kolehtia, oli porukkaa niin paljon ettei lakkiparkakaan enää kestänyt. Lakki hajosi ja kaikki kolikot levahtivat pitkin poikin. Onneksi mänkin lakki oli kestävä ja lantit saatiin talteen.
Joskus pahimpina flunssa-aikoina tuurasimme toisiamme. Yhtenä jouluna meillä oli iso keikka Valiolla. Tuolloin Anton (murjaani) oli niin pahassa taudissa, ettei millään voinut laulaa. Minä sitten tein myös Antonin roolin eikä kukaan yleisöstä ollut huomannut mitään. Hätä keinot keksii ;)
Ennen kaikkea sitä näin jälkeenpäin osaa arvostaa todella paljon noita aikoja. Vanhemmat antoivat ja panostivat kaikkensa siihen, että pääsimme toteuttamaan itseämme. Todella kiitollinen mieli kaikesta. Kiitos! <3
Tällainen video sattui löytymään googlesta, Ylen elävä arkisto vuodelta 1992! :) Tässä meidän ryhmä ihan tiernapoikailun alkuaikoina :) Kun selaat videon kohdalle 8,30min. niin suurinpiirtein tuosta alkaa meistä juttu!
yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/10/jouluohjelmassa-vuodelta-1992-
Ja tässä alla KauppaSuomen lehdessä lehtijuttu meistä :) Huomasin vasta oman kirjoitukseni jälkeen, että tässä kyseisessä lehtijutussa vähän samoja asioita mitä omassa muistelmassani kirjoittelin.. :) mutta kiva että löytyi netistäkin tällainen!
issuu.com/kauppasuomi/docs/46-etelainen/4
