Aihetta kiitokseen

Kiitos. Tuo pienen pieni sana, joka pitää sisällään hyvin paljon.

Kiitollinen ja tyytyväinen mieli, mistä se kumpuaa, omistatko sellaisen? Onko onnellisuus ja kiitollisuus tässä hetkessä vaiko jossain tulevassa? Miten pienistä asioista voikaan ihminen tulla onnelliseksi, tuntea kiitollisuutta! Vai ovatko ne sittenkin suuren suuria asioita, jotka saavat huulet hymyyn? Millaisista asioista sinä tunnet kiitollisuutta?

Paljon puhutaan tänä päivänä siitä, että nykypäivän lapset eivät osaa olla kiitollisia, vaaditaan aina enemmän ja enemmän. Olisiko kuitenkin niin, että saman asian äärellä ollaan oltu meidänkin lapsuudessa? Mielestäni ei ole kyse tästä ajasta vaan enemmänkin siitä, millaiseksi sen haluamme vanhempina rakentaa ja miten opetamme lapsemme. Mikä saa lapsen kiitolliseksi ja mikä taas aikuisen? Monta kertaa pienet asiat ovat niitä, joita lapsi tarvitsee. Pienet, mutta kuitenkin niin suuret. Syliä, hellyyttä, kuuntelemista, läsnäoloa. Sitä lapsi tarvitsee. Ylenpalttisella tavaramäärällä ei voi korvata rakkauden tunnustuksia ja osoituksia. Lapsi ja nuori tarvitsee tulla kuulluksi, vanhemman hyväksyntää, lempeitä katseita, hetkessä olemista ja pysähtymistä. Rakkautta ja rajoja sopusoinnussa. Nämä luovat turvallisen ilmapiirin lapsen kasvulle.

Kiitollinen mieli on monta kertaa pienissä asioissa. Näen tänä päivänä paljon kiitollisia, hyvillä mielin porskuttavia nuoria ja tyytyväisiä lapsia. Hyväkäytöksisiä nuoria, jotka pärjäävät elämässään, ovat reippaita ja tavoitteellisia. Näen myös surullisia, yksinäisiä nuoria. Kaikelle ja kaikella on syynsä ja seurauksensa. Jokaisella on erilaiset lähtökohdat. Me vanhempina ja opettajina olemme vastuussa siitä, millaiseksi muokkaamme lasten ja nuorten maailmaa. Rakennammeko yhdessä vai jätämmekö nuoren oman onnensa nojaan? Puhummeko ja kommunikoimmeko tarpeeksi? Jokaisella nuorella ei välttämättä ole vanhempaa, joka tukee, kannustaa ja on läsnä. Miten kohtaat nuoren, joka poikkeaa mielestäsi hyvin käyttäytyvästä? Eikö olisi reilua kohdata hänetkin samoin kuin tuo hyväkäytöksinen, nähdä pintaa syvemmälle, tulla vastaan ja ymmärtää.

Kun puhutaan paljon lapsista ja nuorista, haluaisinkin kysyä, millaisia ovat tämän päivän vanhemmat ja aikuiset? Olemmeko hyväkäytöksisiä tiennäyttäjiä, auttavaisia, rehellisiä, positiivisia, annammeko hyvän kiertää?

Kukaan ei tule koskaan valmiiksi, ei ole valmista eikä täydellistä. On vain epätäydellinen ja matka. Matka, jolla on mahdollista kasvaa, oppia aina uutta, kypsyä, kompastella ja nousta uudelleen. Se, millaisen matkan valitsemme käydä, päätämme sen itse. Tärkeintä ei ole tehdä puhdasta jälkeä, vaan tehdä, erehtyäkin väliin, mutta myöntää erehtyvänsä, antaa anteeksi ja jatkaa matkaa. Sinä päätät kannatko positiivista reppua selässäsi, vai keräätkö sinne tympeitä asioita. Eikö ole aika hienoa, että jos jotain voimme itse päättää, tähän voimme ainakin vaikuttaa. Tuossa repussa on hyvä olla tilaa, sitä on hyvä väliin ravistella, käännellä ja tarkastella. Väliin se voi olla aika raskaskin, jolloin tiedät että jotain sieltä on hyvä ottaa, katsoa ja tiputtaa pois. Reppuun on myös hyvä jättää kivoja asioita, kenties jakaa niitä sieltä muillekkin. Millaisen repun sinä kannat? Hymyile ja ota vastaan toisen hymy. Laita tuo hymy reppuusi ja jaa eteenpäin. Anna itsellesi ja kaikille ihmisille mahdollisuus. Joskus tarvitaan vain lempeä katse väsyneelle, halaus rakkaalle, kiitos lähimmäisellesi.

Kuva Vili Niemi